Mun ei pitänyt seurata omieni jalanjälkiä. Mun piti olla erilainen. Läheinen ja lämmin, aina läsnä. Halailla ja suukottaa puhki, askarrella ja mahdollistaa yhdessäoloa niin että rukoilisitte jo välillä lepoa ja taukoa tekemisestä. Tehdä ja toteuttaa kanssanne kaikki. Elää täysin lasten ja perheen ehdoilla. Mutta kun sen tajuaa, on jo liian myöhäistä. Kun havahdut malliin jota toistat, ja toistat, ja toistat, koska et tiedä muuta vanhemmuuden mallia. On näytettävä että jaksaa, että työnteolla on merkitystä, asiat on hoidettava. Taakka ja työmäärä määrittävät arvosi, kello ja kuormittuminen merkityksesi.

Haen sinua ihmismassasta. Kasvavalla, lähes paniikinomaisella polttavalla kaiholla. Minun on nähtävä sinut, just a glimpse. Viimein korviini kantautuu syvälle sielun perukoille väräjävä, tuttu matala ääni. Ääni joka resonoi jokaista solua kehossani. Miten pelkkä ääni voin aiheuttaa näin vahvan, kokonaisvaltaisen aistikokemuksen... Vitsailet sarkastiseen tapaasi jollekulle, mutta et samalla tavalla jolla puhut minulle. Huomaan eron jolla kohtaat minut, vaikka ympärillä olisi paljon muitakin ihmisiä. Ensin vain haaveilin havainnostani, mutta olen oppinut tunnistamaan eron. Olet kaiken sen sarkastisen suojakuoresi läpi hohkaavan hellä, kosketat sanoilla ja hyväilet katseella. Puhut tavalla jota jään kaipaamaan joka kerta kun lähdet pois. Jätät jälkeesi roihuavan sydämen ja hiljaa kyynelehtivän, murtuneen sielun joka murenee pala palalta aina kun olemme kohdanneet. 

Lapselle esitetyt kysymykset ja pohdinnat tulevaisuudesta on varsin suoria. "Mikäs se sinusta tulee isona?" Vastauskin on usein melko yksinkertainen: "Tämä ja tuo kiinnostaa. Se, tää ja tuo on siistiä." Aikuisena samaan kysymykseen ei enää vastata yhtä kevyesti ja suoraan. Mukana kulkevat nyt asuntolaina, lapset, puolison työvuorot, oma identiteetti, epäonnistumiset, onnistumiset, luopumiset ja kaikki ne vuodet, joiden aikana on ehtinyt kysyä itseltään useammin kuin kerran: "Kuka minä olen? Miksi mä olen?" Ehkä siksi aikuisopiskelu on niin paljon enemmän kuin tutkinnon suorittamista. Se on yritys löytää itsensä kaiken keskellä. 

Mä olen mielestäni ennakkoluuloton ihminen. Tai siihen olen aina pyrkinyt! No hieman on vanhemmiten karissut mutta kuitenkin. Olen elänyt lapsuuteni  ympäristössä jossa ennakkoluulot ja vanhat stereotypiat milloi mitäkin kansanryhmää tai tapaa kohtaan ovat aina velloneet vahvoina, ja minä olen sitten perheen mustana lampaana aina näyttäytynyt kaiken keskellä sinisilmäisenä pellenä, koska olen halunnut uskoa kaikesta ja kaikista hyvää. 

10 vuotta naimisissa. 

Musiikilla on, ihan tutkitustikin toki, järkyttävän vahva tunnemerkitys ihmiselle. Jostain syystä erityisesti ainakin minulle. Linkitän todella usein vahvoja muistoja ja tilanteita tiettyihin kappaleisiin, niin hyvässä kuin pahassa. Usein saatan kokea ihan fyysisiä muistikuvia lihasmuistista; Adaggion nuotteja kuullessani puskee väkisin kehon läpi murestava surun tunne, koska tätä soitan toivekappaleena aina hautajaisissa. Täällä Pohjantähden Alla muistuttaa risti-istunnasta järven selällä keikkuvasta laiturista, kokon tuoksusta ja viilenevästä kesäillasta syksyn twistillä. Sama lähes kouristava vaikutus on toki monella muullakin kappaleella. Hobitti-elokuvan Misty Mountains Cold- kappaleesta taas kohtuni alkaa lähes totutusti supistella, koska esikoiseni aloitti tulonsa matalan möreä-äänisen hobittikuoron laulaessa elokuvakohtauksessa pöydän ja päätösten äärellä. Parista nuoruuden lempikipaleesta taas nousee hieman oksennus kurkkuun ja maistan Kelkan liian vahvana mielessäni, ei niistä sen enempää. 

"Sulje silmät, sulje suu.  Sulje kaikki aistit niin tää helpottuu.  Laske viiteen tuhanteen.  Laske hartiat takas kohdalleen." 

Taivaanrannan utuinen metsän raja, pienen usvan verhoama. Taivaaseen piirtyvä kuulas, hento pakkasaurinko. Hiljalleen leijaileva, hauras lumi.

Leuto tuuli kuljettaa jo syksyn lupausta.